Bisnestarinoita 172

Bisnestarinoita 172

Kauhun tasapaino

Siis oikeasti: oranssit muovituolit? Samanlaiset, joita oli varattu lapsuuteni uimahallissa eläkeläisille ja muille händikäpeille, joista oli uimaan tasan yksi altaanmitta. Nämä olivat vain selvästi likaisempia, ja taukotilana muuten käytettävässä neukkarissa haisi punainen äijähiki. MOT: maailmassa on vielä paikkoja, joissa taskussa oleva käsi puristettiin nyrkkiin, kun nähtiin puku ja kravatti.

Tämä kaikki antoi minulle täyden oikeutuksen vahvaan ylenkatseeseen.

Meidän advange-valmennus ja taksat tässä ympäristössä? Näiltä pienyrittäjiltä vedätettävät muutamat tonnit eivät maksaisi vaivaa.

Jos olisin joku rookie, olisin voinut kuvitella, että tämä oli (eläin)koe, ja selviämistäni sokkelossa tarkkailtaisiin. Mutta minä olin minä, päätynyt tänne jonkun sales callin seurauksena eli käytännössä kohtalon oikusta. Ihan paskaa kyllä.

Siihen se äijä sitten ilmestyi käsi ojossa, kun seisoin tuon niin kutsutun neukkarin ovella ja arvoin vakavasti, mennäkö sisään vai ei.

– Kyrtyrin Janne.

– Jorma.

Pelkällä etunimellä esittely loi ultrarentoa tunnelmaa meidän välillemme. Saatoin melkein kuulla, miten bondaushormonit olivat jo valonnopeassa liikkeessä meissä ja meidän välillä, vaikka tämä kaikki oli tietenkin pelkkää kielipeliä.

Katsoin tuota tukevaa ja karua fyysisyyttään elävää könsikästä tarkemmin. Vain hetkeä aiemmin päästä sipaistu lippalakki oli jättänyt punaisen rantun pitkälle pakenevan hiusrajan alapuolelle. Ei ollut äijä mikään vaatteilla koreilija. Toisaalta minun oli myönnettävä, että kauhtunut sininen haalari puki häntä kuin toinen iho.

Olin sen verta muutamaa senttiä häntä pitempi, että saatoin katsoa häntä alaspäin ja ihan huomaamattakin nenänvarttani pitkin. Jotkut sanovat ettei koolla ole väliä, mutta ne eivät tiedä myyntityöstä mitään. Totta kai koolla on väliä ja vasta paljon sen jälkeen mietitään, miten sitä käytetään.

Siinä sitten istuttiin. Ja sellaisessa tilanteessa minä odotan.

Koska ihan jokainen tulee epävarmaksi, kun hiljaisuus hiipii puristamaan palleja, oli niitä kasvatettu tai ei.

– Niin, sellaista meillä olisi tässä, että pitäisi tuota johtoa kehittää, kun ei minusta oikein ole siihen enkä minä elä ikuisesti.

– Ja mitenkäs sitä johtoa pitäisi kehittää?

Mieluiten sellainen flätti organisaatio, itseohjautuvuutta ja leania.

No ohhoh! Ja jatkoa seurasi.

– Niin, sinä Jormahan olet sen Pekan veli, Martin poikia vai mitä?

Mitä kettua tämä oli? Ensin tämä puhuu kuin idealismiinsa hurahtanut kloppi ja heti perään tämä yllättävä käänne henkilökohtaisuuksiin. Eli suoraan tarkimmin varjeltuun salaisuuteeni. Kukaan ei ole koskaan saanut tietää alkuperääni, jota häpeän syvästi. Ja nyt tuo äijä pulpahtaa jostakin tyhjästä, ja hänellä on valmiudet räjäyttää vaivalla rakentamani elämä tuolla lattealla paljastuksen semtexillä. Vihasiko hän minua vai mistä tässä oli kyse?

Yhtäkkiä kuulin kaduilla kaikuvat kivun äänet. Ja tunsin, että kaikki tärkeä tapahtui nyt, näiden neljän seinän sisällä. Siitä tiesin, mitä minun oli tehtävä. Kauneus on kuoleman lumoava tuoksu.

– Niin mitä sinä yrität sanoa?

-En yritä, minä sanon.

Hänen itsevarmuutensa – ja mistä hän sai sen? – oli ihailtavaa kuin varmaan kuolemaan syöksyvien sotilaiden. For Queen and country! Stand and deliver!

-Mutta sinä olet yrittäjä, etkö olekin?

-Kyllä, munaskuita myöten.

Jos hän olisi tuota sanoessaan ollut yksin kotona, hän olisi raapinut rintakarvojaan ja päästänyt mölisevää uououo-äännettä.

-Sitten sinun on parempi jatkaa yrittämistä.

Minusta tuntui kuin olisin noussut vaikken ollut ehtinyt istuutua. Sellaista se on, kohottautuminen, kun löytää tahtonsa missä tahansa olosuhteissa. Never look back.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 148

Bisnestarinoita 148

Roolit ja arvot

Ihan helposti roolit ja arvot menevät sekaisin. Ne ovat kuin Rihanna ja Shakira – kuka niiden eron pohjimmiltaan ymmärtää?

Olin joutokäynnillä eli sparraamassa yhden ison lafkan dirikaa. (Vanhahtavat ilmaisuni johtuvat siitä, että hän oli stereotypia 60-luvun läskijohtajasta hiostavine nailonpaitoineen, mustine kapeine solmioineen ja Soavella taaksekammattuine hiuksineen.)

Niin hän lausui.

-No mitäpä mitä?

-No sitäpä sitä, että olet saanut aika huonoa palautetta alaisiltasi.

-Ne ovat niin väärässä! Olen parantanut tasoani koko ajan.

-Niin kuin esimerkiksi miten?

-Siten että olen tervehtinyt heitä aamuisin. Ja muistanut antaa palautetta.

-Tähän se heidän palautteensakin liittyy. Olet saanut heiltä Vuoden Sitruuna – palkinnon huomenistasi ja palautteesi on ajanut kolme ihmistä pitkille sairauslomille.

-Heikot sortuu… Ja missä on armo? Kai minäkin saan aikaa harjoitella asioita vai pitäisikö kaiken sujua heti?

-Riippuu varmaan siitä, annatko muillekin kuin itsellesi aikaa oppia.

Dirika vaikeni.

Kaikesta huolimatta hänelläkin oli omatunto, tosin vaimea ja harhainen, välillä vainoharhainenkin.

-Niin että mitäs tänään sitten?

Hän oli kärsimätön ja hieroi leukaansa. Hän vaikutti vihaiselta vaikkei oikeastaan ollut sitä.

-Mikä rooli arvoillasi on johtajana menestymisessä?

-No onhan ne tietysti tärkeitä.

-Näkyvätkö ne mitenkään?

-Totta kai!

-Miten?

Hänen kanssaan täytyi veivata asioita moneen kertaan, koska hän oli varsinainen venkoilija.

-No vaikka että olen rehellinen.

-Eli haukut suoraan kaikki, koska he ansaitsevat sen?

-Ei pelkästään. Mutta onhan minun roolini kaitsea laumaa, joka ilman minua joutuisi eksyksiin.

-Oletko koskaan kuullut itseohjautuvuudesta ja sisäisestä motivaatiosta?

-Kyllä, koska itsekin viljelen huonoa huumoria.

Olin niin turhautunut, että olisin voinut purra käsivarttani. Sitten mieleeni tuli kolme asiaa yhtä aikaa.

  • Hän on menestyvän yrityksen johtaja, satojen työpaikkojen turvaaja kaikessa esihistoriallisessa kökköydessään.
  • ”Next level human on tulevaisuuden ihminen, joka pelastaa meidät itseltämme.”
  • Ei minusta ole hänelle minkäänlaiseksi avuksi. Ei vaan.

Mutta jokainen yrittää kai parhaansa vaatimattomankin korvauksen eteen.

-Oletko joskus kokeillut Pomo piilossa –vaihtoehtoa?

-Niin kuin että muina miehinä saisin selville, miten alaiseni oikeasti toimivat ja mitä ajattelevat?

-Jotain sellaista joo.

-Minulla on jo kymmenen lähialaista, joille maksan huonoista ideoista. Sinä todellakin voisit olla yksi heistä.

Ehkä. En kai tuota voinut tulkita työtarjoukseksikaan, mutta ei aina voi voittaa. Joskus omista arvoistaan joutuu maksamaan kovan hinnan.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 119

Bisnestarinoita 119

Matala

Vt. toimari oli saanut itsensä vauhtiin kuin kesän lapsi.

-Tästä hetkestä lähtien me olemme matala organisaatio! Ei enää keskijohtoa! Ei enää esimiehiä! Tietenkin kaikki voivat edelleen tulla kysymään minulta asioita. Mutta toivon kyllä jokaisen sielun puolesta, ettei kukaan ryhtyisi mihinkään sellaiseen…

Me uskoimme häntä tietenkin. Miksi emme olisi?

Mutta ”me” ei koskaan ole kaikki eikä pidä ollakaan. Aina on joku, joka ei kuulu meihin. Eikä haluakaan kuulua. Joskus se on ihan fiksua ja firman kannalta välttämätöntä, toisinaan taas typerää egon kekkalointia ja veneen keikuttamista. Tällä kertaa itse itsensä uhriksi teki mies, jolla oli neonvihreä kuulakärkikynä lyhythihaisen ruutupaitansa rintataskussa. Jolla ei lähtökohtaisesti ollut mitään mahdollisuuksia kokovalkoiseen kesämekkoon pukeutuneelle vt:lle. Mutta joskus ruutupaitamiehet ovat sitkeitä.

-Millaisella aikataululla tämä tapahtuu?

-Tyyliin saman tien. Kaikki monon kuvaa katselevat saavat lähtöpäkitsin. Jäljelle jäävät saavat pikaisen uudelleenkoulutuksen itseohjautuvuuteen ja itseorganisoituvuuteen.

-Ja ajattelit, että saman tien muutos rullaamaan?

-No kyllä! Miksei? Ja todellakin miksei! Toimintaympäristö muuttuu kiihtyvällä vauhdilla, eikä ainakaan minulla ole mitään halua katsoa meitä byrokraattisena organisaationa. Nyt otetaan jokaisen resurssit oikeasti käyttöön!

Kuulosti juuri niin järkevältä kuin käytännössä oli tyhmää.

Ei oikein taivu ihmisluonto organisaatioluonnon edessä. Mutta vt. oli vauhdissa.

-Johdon näkökulmasta toiminta on ollut ennustettavaa ja kontrolloitua, mutta olemme samalla unohtaneet tärkeimmän: sen, miten työntekijät kukoistavat ja kehittävät toimintaa eteenpäin. Ellemme toimi saman tien, hidasliikkeisyytemme koituu tuhoksemme ja kohta olemme Gozillana hautuumaalla.

-Tarkoittaako tämä todellakin sitä, ettei päätöksille tarvitse käydä hakemassa hyväksyntää keneltäkään?

-Kyllä, sitä se juurikin tarkoittaa!

-Eli me toivotamme kokeilukulttuurin avosylin tervetulleeksi taloon?

-Jotakin siihen suuntaan…

Huomasin ja huomasimme, että vt. epäröi. Oliko hän tulossa tolkkuihinsa? Ehkä tämä ei sittenkään ollut niin hyvä idea? Oliko kokeilu-sana sittenkin niin radikaalia, että siitä tulivat mieleen vain Neuvostotasavaltojen alkuajat tai peräti NEP-kausi?

Mutta sitten ahneus voitti.

-Globaali, verkottoitunut talous ja nopean tiedonkulun toimintaympäristö pakottavat meidät tähän! Olemme eläneet liian pitkään muuttumattoman toimintaympäristön logiikan mukaan, jossa olemme saaneet hioa prosessejamme loppuun asti. Täysi ihme että olemme vielä elossa!

-Kerro meille vielä, miten ihmiset saadaan mukaan tähän muutokseen, varsinkin tällaisella vauhdilla?

Ihmiset, siis me?

Ensimmäistä kertaa yli 20 vuoteen mietin, että olenko enää asemassa, jossa voin vain myhäillen katsoa, kun toiset kärvistelevät ja sillä välin saan huomaavaisesti paimentaa heitä tarvitsematta itse muuttaa mitään.

Sisäinen motivaatio on tietenkin a ja o! Ja kulttuuri – se on kaiken keskiössä!

-Varmistan vielä: tarkoittaako tämä kaikki todellakin sitä, että liiketoimintavastuu ja päätäntävalta jaetaan koko henkilökunnalle?

Näin vt:n ylähuulen kiristyvän. Hän vihasi kaikenlaisia varmistelijoita, koska oli itse sellainen. Siksi tämä takinkääntö oli yhtä yllättävä kuin mehukaskin. Tunsin vanhoissa luissani, että muutos oli menossa niin vahvasti sössönsööhön ja että paikkani auringossa eli pyramidin huipulla alkoi näyttää todennäköisemmältä kuin vielä koskaan.

Miten se vanha kunnon Adenauer aikoinaan valtaan päästyään lohkaisi: ”Ei kokeiluille!”

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty