Laulua ja strippausta

Meillä oli – hetken – johtokunnan puheenjohtajana sellainen juureva naisoletettu, joka valituksi tulemisensa jälkeen totesi ykskantaan:

-On kaksi asiaa, joita minä en tee: strippaa ja esitä yksinlaulua.

Spontaani mieleni sisäinen reaktio oli, Vincent Vegan sanoin: that is what you gonna do.

Sillä mitä muuta johtokuntailu on kuin walking the dog. Siis jos cut the crap.

Minä tykkäsin hänestä. Hän oli mittaaja. Se on usein selkeää.

Hänen mittaamisessaan oli luova puoli. Hän mittasi asioita palautteella. Se teki elämästä intensiivisempää, koska hän ei ollut niitä naisia, jotka ulkoistavat palautteen antamista ja vastaanottamista joillekin välineille tai konsulteille.

Tämä sopi minulle, suurimmalle osalle ei. Siksi hän sai lähteä etsimään uusia haasteita (vaikka vanhoissakin olisi ollut riittävästi). Sisäinen asiakastyytyväisyys oli ensimmäisen sadan päivän jälkeen pohjissa. Mutta vielä ei oltu siellä.

Vuorovaikutuksesta oli kyse. Ja sen edistymisestä. Harvoin tapaa todellista zen-mestaria tällä saralla. Pj. itse ei ollut kovin hyvä mutta hän näki asian tärkeänä. (Tällainen ristiriita osaamisen ja tärkeänä pitämisen välillä on joskus todella hyvä, tässä tapauksessa ei.)

Häntä ei tietenkään näkynyt muualla kuin Jokun kokouksissa. Hän oli sillä tavoin etäpuheenjohtaja, että hän pysyi liikkeessä eikä hän ollut tavoitettavissa. Sanoma välittyi näin kaikille: hän on tärkeä.

Kiinnostavin kohta hänen viimeisessä kokouksessaan – siis hetkeä ennen kun hän sai tietää, että nuijan sallittiin irtautua hänen heiluttelustaan – oli kohta

5) Irtipäästäminen.

-Oletteko te luovuttajia

Tällaisella kysymyksellä kannattaa aloittaa. Miksi? Se herättää ja kylvää dynaamisen epäluulon omasta asemasta ja ennen kaikkea sen pysyvyydestä. Keskustelu nousee seuraavalle levelille, koska luonnonvalinta ja eloonjääminen.

-Milloin on oikea hetki luovuttaa? Kun maratonilla ylittää 35 kilometrin rajapyykin ja sattuu sydämestä, sittenkö – jos ymmärrätte, mitä tarkoitan?

Tulkitsin tämän ansaksi, vaikka se osottautui aidoksi kysymykseksi. Pj. halusi näyttää, että asia on ristiriitainen ja monimutkainen.

Aika vaitonaista väkeä oli tuvassa kyllä tuon avauksen jälkeen.

Mutta usein pakko auttaa. Jokainen sai seuraavaksi peilata puheenjohtajan asettamaa kysymystä oman toimialansa mutta ennen kaikkea oman asenteensa suhteen suhteessa päivittäiseen työintensiivisyyteen. (Sen verran komea sana, että se herätti muutaman nuokkujan. En kuitenkaan nähnyt erityistä pistoa sydämessä väen joukoissa. Oletko muuten huomannut, että tällaisissa laiskanpulskeissa yrityksissä kuten meidän, velttoilijoiden osuus on huomattava?)

Ympäripyöreiden lauseiden kriittinen tarkastelu oli puheenjohtajan valmius. Suomeksi: hän pani meidät niin koville, että muutama napsahti for real.

-Ei tässä ole juuri kuin parantamisen varaa, mutta jos jotain positiivista haluaa nähdä, niin tästähän on vain yksi suunta: ylöspäin.

Katselin siinä vaivihkaa ympärilleni ja jouduin toteamaan, etteivät kyllä nämä toimialajohtajakutaleet olleet oikein tällaiseen tottuneet. Punottavat niskat ja vettyneet silmäkulmat olivat kuin suora leikkaus intensiiviseen mekaaniseen maatalouteen. En minäkään ollut tottunut, mutta pidin silti tätä kaikkea erittäin tervetulleena. Kerrankin edes yritystä tason nostamiseen.

Mutta niinhän se maailmassa tapahtuu: jos tottumusta ei ole, itku ja hammastenkiristys kanavoituvat selän takana siten, että maailma ei varmuudella muutu. Jos tämän suomentaa, niin puheenjohtajan eroa voimakkaasti toivoi 18/20.

Siitä huolimatta, ettei kukaan tiedä, millainen on seuraava pj., onko se parempi ja miltä kannalta. Aikamoisia nämä ihmisalgoritmit näissä päätöksissään siis.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty