Bisnestarinoita 166

Bisnestarinoita 166

Lean startup

Tiedätkö, mistä tietää, että on oikeasti edennyt urallaan? Siitä tietenkin, että joku täysin ulkopuolinen & random tyyppi lähettää sinulle kutsun sparraamaan hänen yritystään. Anteeksi: startuppiaan.

Melko juhlavaa varmaan monista mutta minä olin kyllästynyt jo etukäteen. Random-ihmisten huolten kuuleminen ja epätoivoiset yritykset saada jotenkin bisneksen reunasta kiinni eivät kyllä kiinnostaneet ei yhtään.

Yritin ajatella positiivisesti, että ehkä tästä jotakin syntyisi. Yritys oli vain yritys, siksi mieleni keksi kuusi parempaa syytä jäädä pois tuosta tapaamisesta.

Raahauduin silti paikalle, vaikka sex-ett piti olla ihan voittamaton. Vihasin itseäni.

Paikka oli laitakaupungilla, riutuneen ja ehdottomasti parhaat päivänsä nähneen kerrostalon alakerrassa. Varmaan jokin entinen kerhohuone, jossa viimeinen kangaspuiden hakkaaja oli kuollut. En olisi halunnut masentaa itseäni lisää, mutta boy can’t help it.

Soitin ovessa törröttävää vanhanaikaista KLING-ovikelloa ja ihmettelin, kuka tänne nyt vapaaehtoisesti tulisi. Kaikki elämä on jossain muualla, keskustassa. Ovessa oli suurikokoinen tarra, punaisilla kirjaimilla sinistä taustaa vasten: Lean startup. Todella omaperäistä! Yhtä hyvin siinä olisi voinut lukea vaikka WINDOWS.

Pirteä ja minun näkökulmastani nuorehko nainen puristi kättäni kuin vain yrittäjä voi.

Vihaatko sinäkin punaposkisia, elinvoimaisia ja positiivisella draivilla eteenpäin kulkevia ihmisiä?

Niin ajattelinkin.

Istuimme alas ja sain eteeni todella ison mukillisen lattea. Joskus kysymättä on parempi, ajattelin kuin siemailin asiallisen höyryävää kahvia, jossa tunnistin ripauksen kardemummaa. Nyökkäilin siinä strategialle ja visiolle ja pivotille ja muille hienoille sanoille, jotka tulivat naisen suusta sekavana vyyhtenä. Vaikka minua häiritsikin huppari ja sen alta vilkkuva oranssi t-paita. Joku voisi keksiä tähän skeneen jotain uutta, ehkä?

Sitten hän esitti vaativan kysymyksen.

-No, mitä tää susta kuulostaa?

Totesin itsekseni, että ”ihan hyvältähän toi kuulostaa” ei ehkä sittenkään riitä. Kirosin höveliyttäni, joka oli johtanut minut tähän kiikkerään muovituoliin istuskelemaan. Teki mieli kysyä exitistä, mutta oli vielä liian varhaista. Kello on vasta puoli yhdeksän, ja oli niin hiljaista, että olisi voinut kuulla hupparin vetoketjun aukeavan. Tai liekin syttyvän.

Tässä saattaisi silti tulla rakenteellinen kiire, mietin…

-Oletko miettinyt, että sinulla saattaa tulla rakenteellinen kiire?

Ihan siis mielettömän hienoa, että osaa kysyä kysymyksen, jota ei edes itse ymmärrä.

-Siis mitä tarkoitat?

-Esimerkiksi sitä, että… pääomasi saattaa loppua ennen kuin kassavirta alkaa vuotaa kuin ajatusten Tonava.

Edes minä en uskonut keksiväni näin huonoa äkkiselitystä. Ja pahempaa oli (tietysti) tulossa ja ihan saman tien.

-Kiire pitää sisällään myös osallisuuden vaikeuden: osaatko tehdä oikeita päätöksiä y-risteyksissäsi ja oletko oikeasti harjoittanut riittävästi tilannetajuasi?

Tiedän, tämä oli vain suolaa ja viinietiikkaa haavoille. Minun olisi pitänyt tuntea suurempaa myötätuntoa, olla orastavan kukoistuksen kannustaja, mutta sorruin alkeelliseen piiskaamiseen. Hän katsoi minua hämmentyneenä, mikä sai minut lataamaan niittikoneeseeni vielä yhden lippaan.

-Ja tietysti pahinta on palvelumuotoilukehityssyklin hitaus, jolloin validoitu oppiminen ei pääse tapahtumaan riittävällä sykkeellä.

Minun tehtävänihän oli haastaa häntä! Minähän tässä olin se, joka tiesi kaiken ja hän oli tietämätön ja tiensä alussa oleva heikko nai… yrittäjä.

-Tuo on kyllä varmaan ihan totta… Ai niin muuten, muistinko olleenkaan esittäytyä? Minä olen Lea.

Siinä samassa oranssinsinisen tarran arvoitus selvisi, minä halusin häpeäpussin päähäni ja päätin, etten enää ikinäkään neuvo ketään vaikka kysyttäisiin. Lean startupistakin tulisi aika parempi ilman minua.

Maailmastakin varmaan tulisi.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Bisnestarinoita 26

Bisnestarinoita 26

Stalkkeri!

Mitä konsultti tekee vapaa-ajalla? Tähän ei kukaan konsultti koskaan vastaa rehellisesti.

Tiedätte kyllä: ”Lenkkeilen, luen ja käyn joskus teatterissa/oopperassa.” Jotkut rohkeimmat kertovat sienestävänsä.

Ja näin tapahtuu siksi, että mitättömyys ja tylsyys herättävät luottamusta. Katso ympärillesi: näin on tuhansilla työpaikoilla ja miljoonissa parisuhteissa. Niiden ulkopuolelle jäävät vain kaltaiseni pahikset, jotka näyttävät suuntaa.

Onneksi minulla on rehellinen salainen elämä, josta en kerro kenellekään. En edes sinulle kaikkea siitä. Vain Some of me, kuten Isabella Rossellinikin elämäkerrassaan.

Asun paikassa, joka tunnetaan kunniallisena alueena. Siis vähän parempaa väkeä eikä köyhää ainakaan. Omalla erikoisella tavalla me alueen asukkaat luotamme toisiimme. Ei siksi, ettemmekö myisi alusastiaakin mummon alta, jos kysyntää riittäisi. Vaan siksi, että olemme omiemme joukossa. Näin ainakin erään australialaisen (Steve Abbott & Anthony Ackroyd) tutkimuksen mukaan.

 

Olin törmännyt naiseen sattumalta muutaman kerran. Nyt kun olin lomalla, oli aika lähteä seuraamaan häntä.

Onko se helppoa? Ei, jos on yhtä iso mies kuin minä. Minut huomaa helposti – jos tietää, miten katsoa. Tässä vuosien varrella on käynyt pari kertaa juuri näin: Pienet, alakoululaiset tytöt ovat seuranneet minua saadakseen riittävää muttei liiallista jännitystä umpitylsään elämäänsä. Tässä tarkoin vartioidussa kylässä ja katumaastureiden tummennettujen lasien takana.

Jännitys on tietenkin oma lukunsa:

  • Kiinnijäämisen kuilukokemus.
  • Yhteisöstä ulossulkemisen aiheuttama, mieltä järkyttävä häpeä.

Mutta todennäköisyys kaikkeen tähän on häviävä, koska

  • Kukaan ei oikeasti ole kiinnostunut muiden tekemisistä.
  • Osaan puhua itseni ulos mistä tahansa ”väärinkäsityksestä” kuin Mickey Haller. (Ellet tiedä, kuka on Mickey H., lukeminen kannattaa pysäyttää tämän virkkeen lopussa olevaan pisteeseen. <- Kyllä, juuri tuohon.)
  • En ole mikään Francesco Schettino!

Tiesin naisesta lyhyiden, pinnallisten kohtaamisten perusteella vain seuraavaa:

  • Hän piti ihanat, pitkät mustat hiuksensa sykkyrällä päälaella.
  • Hän piti värikkäitä, pitkiä mekkoja.
  • Hän piti pienestä pojastaan.

Mutta sitten alkoi ilmetä seuraavaa (ja tässä stalkkauksen mehu):

  • Nainen käveli kaupasta kotiin aina samaa reittiä (siis vaikka hänellä oli pieni poika!), mikä kertoi tietynlaisesta minän kiinteydestä.
  • Naisen laveammasta persoonasta kertoi hänen oikeassa kädessään keikkuva, suuaukosta kiinni rutistettu Ranch-sipsipussi (vasemmassa oli kauppakassi). Avatusta sipsipussista nainen söi kulkiessaan rennosti sipsejä kourakaupalla. Välillä nainen huhuili pojalleen, joka pyöräili pienellä kävelypyörällään parikymmentä askelta naisen edellä.

Noiden kahden suhde herätti minussa välittömästi aidon taiteellisen vaikutelman. Koko lempeä asetelma oli kuin suoraan Judith Leysterin maalauksesta, ja poika erityisesti.

Mutta niin heräsi myös täysin puun takaa musertava haikeus: Saisinpa olla tuon naisen poika! Saisin kokea ihollani tuon luottamuksen ja kiintymyksen äidin silmistä. Äidin muiden mielipiteistä piittaamattoman rentouden. Ja avoimen, nautiskelun sallivan huolenpidon. Rakkauden…

Nainen ei katsonut taakseen. Vain syylliset tekevät niin, eikä nainen ollut syyllinen. Hän oli perinyt rahat jostakin tai sitten tehnyt exitin oikeassa hetkessä. Hän oli saanut mahdollisuuden tehdä sitä, mikä takasi hänen mielenrauhansa, josta poika puolestaan imi elinvoimaisuutensa.

Pitikö meille käydä näin, oliko tämä ennalta määrätty? Vai loimmeko me tämän omilla valinnoillamme? En koskaan saisi tietää. Katselin naisen lantion loittonevaa liikettä kuin mies, joka ei koskaan kutittaisi häntä sormellakaan.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty