Jubailua

Näitä päiviä eli istuin pöytäni ääressä tekemättä mitään. Onneksi nykyisessä bisnesmaailmassa tälle oli keksitty parempia nimityksiä kuten: reflektointi, intuitio ja meditaatio (ja uutuutena vielä: initiaatio – ja muista, että tämän kuulit ensiksi minulta). Ennen oli suoraviivaisempaa. Tällaista katsottiin laiskotteluksi (& kassan kautta, kiitos).

Tunsin, miten kainaloni olivat aivan märät. Tämä oli menopaussi. Eli ei menty mihinkään (tai päästy mihinkään). Jotenkin mieleni sai kytkettyä tähän vielä syvän elämänvalheeni ja sen, etten ollut onnistunut jättämään itsestäni mainittavaa jälkeä tähän maailmaan. Laiha lohtu oli se, ettei jälki tietääkseni ollut myöskään järkyttävän negatiivinen.

Minä olin vain oikosulku. Virtaa oli mutta se oli jumissa.

Ei ihme, ettei ihmisten mielestä (omia) asioita kannata miettiä turhaan.

Tämä oli osa sitä. Minua oli pitkään (oikeasti) huolestuttanut se, että minua vaivaa läsnäolonikävä. Siis ettei oikeastaan ole mitään olemista, joka koskettaisi minua.

Toinen ongelmani on paikallisuuden poissaolo. Ei ollut mitään sellaista, joka olisi kiinnittänyt minut yhteenkään paikkaan. Koskaan.

Koska tämä ei ollut kenellekään muulle ongelma, tämä ei ollut ongelma, vai? Muutenkin oman mielen sisäiset ongelmat eivät koskaan pitäisi olla julkisia eli sieltä mielestä ei kannata tulla ulos. Ei välttämättä edes blogiin (jos tiedät mitä tarkoitan).

Sitä paitsi ajatteleminen on yksi niitä varmoja asioita, jotka saavat nälkäiseksi.

Paikallisessa ravitsemusliikkeessä oli täyttä ja jouduin pöytään jonkun nuoren kollin kanssa. Puheliaan sellaisen. Nuorukainen näytti ennenaikaisesti vanhentuneelta. Mikä se oli? Musta hattu? Vahatut viikset? Neljä valkoista helmiäisnappia kolmiosaisen puvun neonvihreässä liivissä?

Vai ääni, joka kuulosti sammakon ja kuorsaavan Austraalian paimenkoiran risteytykseltä?

-Mitäs mies? varhaispappa kurnutti.

-Ongelmia, ongelmia.

-Luulin, että täällä sai puhua enää vain haasteista.

-Joo ja sitten mutkat vei mennessään. Pitäskö perustaa kustantamo, jonka nimi on Vihollinen?

-Ei varmaan. Lisäksi ajoitus on huono koska Herliini.

-Olet oikeessa. On parempi keksiä muuta. Entäs Sisäinen vihollinen? Ehkä ei.

-En halua mennä henkilökohtaisuuksiin, mutta jonkun naisen seura saattaisi tehdä sinulle hyvää.

-Näinkö on? Minulla oli hoito mutta siitä on jo kauan… Ensin oli vaimo ja sitten ei ketään.

-Niinhän sitä sanotaan, että onni on vanhenevan ihmisen muisti, joka vuotaa tarvittaessa ja muutenkin.

-Niin se on. Ihme juttu, mutta niin se on.

Söimme vaitonaisina. Myöhemmin huomasin, että ruokailutapahtumasta syntyi lisää ajattelemista. Mutta piti tehdä duuniakin. Mutta koska työ oli nykyisin ajattelemista, näitä asioita… on todella vaikeaa erottaa toisistaan. Seuraavaksi vaikeinta on erottaa ihmisiä toisistaan ja kolmanneksi sitä, onko hereillä vai ei. (Minusta tähän kolmanteen ei kannata mennä nyt, vai?)

Sitten robotit korvaavat sinut ja sitten minut. Ja sitten mitä?

Luulenpa, ettei kukaan, edes Cristina Andersson vielä tiedä sitä.

Olin istuskellut liian kauan ofisissa. Pitäisi päästä asiakkaisiin, piristyisi ja nämä juttunikin olisivat toisenlaisia, parempia. Jos tästä kirjoittaisi kertomuksen, ei kukaan jaksaisi lukea tällaista horinaa.

Kuulin joskus, että kannattaa silloin tällöin kysellä, mitä sydän sanoo tästä kaikesta. Koska

Sydän usein vain vaikeroi.
Kysymys auttaa liittymään siihen mitä todella on. (Näin oikeasti väitetään!)
Kysyminen on paras tapa kiduttaa itseä, jos tuntuu, että elämässä menee liian hyvin.

Tämä voisi summata kaiken, mitä olen yrittänyt oppia työelämästä viimeisten vuosien aikana.

En tiedä, onko tämä liian vähän vai liikaa. Luulen ettei sillä ole väliä. Olin jossakin sivistykseni reunalla ja yritin kahlata kohti maailmanloppuani. Välillä epäilen, että olin aina liioitellut sivistystäni. Ehkä siitä tuo maailmanloppu, egoni tuho. Ainut millä on väliä.

Olinko nyt muka kurjempi matkamies maan kuin eilen? Muistelin sitä, kun lapsena juoksin metsässä paljain jaloin enkä koskaan ollut varma, selviäisinkö siitä ehjin nahoin.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty

Uskis

Yrityksen perustajalla oli ensimmäisenä asiakkaina uskovaisia ihmisiä, joitakin hänen tätinsä tuttuja. Jotka eivät vain ole tajunneet kuolla.

Niinpä ne roikkuivat meidän listoilla, eikä kenelläkään ollut sydäntä lempata heitä sieltä. Sillä seurauksella, että kaikki viisi vielä elossa olevaa jäivät minun vastuulleni. Aika.

Kerran vuodessa teen kierroksen niiden luona, vanhoissa arvoasunnoissa Helsinki 10-12-14 alueella. Tiedät kyllä: korkeita huoneita, tsaarinaikaisia huonekaluja, isoja kristallikruunuja ja sitten se haju, joka syntyy lähestyvästä kuolemasta. Jota ei koskaan tule (koska kuolemaa ei ole?).

– No niin, no niin, peremmälle, nuori mies!

Iida Ådahl oli suosikkini. Monestakin syystä.

Hän oli alun perin piika, kurjista oloista. Sukunimensä hän sai mieheltään.
Hän keittää kaupungin parasta pannukahvia ja taikoo aina jostain hurmaavia leivoksia.
Hän on hc-uskovainen.

Tämä viimeinen vaatisi ehkä selittämistä, mutta en sitä tee. Mutta sen kai voin sanoa, että oloni oli käynnin jälkeen aina kuin musikalla, joka oli joutunyt ortodoksirippi-isänsä riepoteltavaksi. Varsinkin kun Iida alkoi lämmetä heti kun sain palttooni henkariin:

– Olet viheliäinen kuin lammas yksinäinen vieraassa luolassa!

Exactly.

Silmäilin Iidaa, joka konkkasi alle puolitoista metriä korkeana

keppinsä kanssa keittiön ja ruokasalin pöydän väliä, jonne hän oli kattanut kahvituksemme. Täysharmaa säkkärä tukka, aina tumma, paksusta kankaasta ommeltu ja lohduttoman vanhanaikainen kolttu päällä ja pieni risti kaulassa. Ei ollut syytä maallisilla asioilla koreilla.

Yritin kysellä,

oliko hän ollut tulokseen tyytyväinen ja olivat osingot olleet kohdallaan.

Iida katsoi minuun silmät viiruina kuin olisin yrittänyt vietellä hänen pikkutytärtään (72 v).

– Sillä mitä on ihmisellä kaikesta työstänsä ja sydämensä pyrkimisestä, jolla hän on vaivannut itsensä auringon alla?

Kyllä tällainen panee miettimään. Niin kuin omaa uraakin: antoiko tällainen työnteko eli auringon alla veivaaminen jotakin todellista sisältöä elämään? Olisiko kannattanut valita toisin? Jääkö työläisen käteen lopulta muuta kuin vastahaava? Mutta ei tässä iässä oikein repäistä – miltä sekin näyttäisi? Tai edes tuntuisi?

Olin palaamassa tuottoihin, kun Iida luki ajatuksiani.

– Aika rikki reväistä ja aika yhteen ommella. Aika vaieta ja aika puhua.

Mitäs siinä sitten. Kohotin kultareunuksisen, pitsinohuen kupin huulilleni ja vedin syvälle keuhkoihin tuota jumalaista kahvin tuoksua. Huimasi. Tässä oli sitä sisältöä elämään.

Sitä paitsi: mitä tässä riuhtomaan?

Iida oli maallisen keräilytalousvaiheensa ohittanut jo ajat sitten. Hän jos kuka tiesi jotakin kuoleman odotuksesta, mutta – kaikella on aikansa. Herralla oli tuntemattomat kvartaalinsa.

Lisäksi: mitä bisneksen tekemistä tämä olisi? Tämä vuotuinen kierros oli h2h, jonka loisteessa sain epäillä omaa osuuttani ihmisenä. Ja muutakin.

Yhtäkkiä Iida alkoi loilottaa täyttä keuhkoa:

Tuonen portti, matkan pää – siihenkö nyt tieni jää?

Matkamiesi, matkamiesi, taivaan Isä kaikki tiesi.

Ensimmäisellä kerralla olin pelästynyt tätä viimeistä pasuunaa siinä määrin, että olin kaatunut selälleni tuolissani. Miten noin pienestä ihmisestä voi lähteä katedraaliurkujen kokoinen ääni?

Mutta tiesitkö, että kaikkeen tottuu?

Jopa siihen, että elämä muistuttaa päivä päivältä enemmän elokuvaa Perillä kello kuusi? Kyllä vaan.