Leikki on hiekkalaatikossa

Jos olet saanut valtaa kuten minä, tiedät yhden asian, jota vallattomat eivät tiedä: ei se elämä siitä paremmaksi muutu. Kadehditaan turhaan, kuvittellaan vielä turhempia.

Sinun olisi oltava parempi ihminen etkä ole sitä. Nämä hirvittävät itsesyytökset ja –epäilyt piinaavat sinua kuin ristin juurella raakkuvat varikset.

”Onko muilla enemmän moraalia? Onko heidän valtansa oikeutetumpaa? Osaavatko he palvella paremmin ihmisiä, jotka alistuvat heidän valtaansa?”

Jos vastaat kaikkeen kyllä, voit saman tien tehdä edelmanit laivalta.

Parasta olisi sparrailla näitä kysymyksiä jonkun kanssa, saada tolkkua tähän pahaan epämääräisyyteen ja ehkä voida paremmin.

Mutta kenen kanssa näistä painajaisistaan puhuisi?

Keneen voi luottaa niin paljon? Ellei juuri nyt, niin yhtenä päivänä jokainen on valmis käyttämään mitä tahansa tarinaasi sinua vastaan. Silloin ei ole samantekevää, kuka niin tekee.

Nämä samat ihmiset jaksavat keuhkota siitä, miksi niin monet antavat paremman kuvan elämästään kuin mitä se todellisuudessa on. Mitä uutta siinä on? Ainahan historia näyttää paremmalta kuin todellisuus, tuo raaka ruoska.

Loppujen lopuksi me olemme vain hulluja, jotka johtavat sokeita. Niin joku on sanonut. Minussa tosin hulluus on vain jonkinlaista tylsyyttä. Sellaista, että eläminen on… vaikeahkoa.

-Luota minuun.

Siinä on luottamusta herättävä sanapari. Niin minutkin opetettiin sanomaan.

Tyypit, joihin ei voi uskoa, ovat ne, joilla on kestohymy. Ehkä he ovat oikeasti iloisia mutta vaan ehkä, vahva ehkä.

Niitä luulee uskollisiksi, mutta se on kevytmielistä yliarvioimista ja liikaa luottamista. Tarvitaan vain jotakin etäisesti uhkaukseksi tulkittavaa, ja he ovat valmiita tunnustamaan mitä tahansa. Varsinkin jos heitä auttaa näkemään, miten kaikki tämä oikeasti toimii.

Siis: varmista selustasi, istu sille tuolille selkä seinää vastaan.

Suojelet itseäsi, jotta voisit suojella valtaa. Mikään ei ole tärkeämpää kuin vallan suojeleminen. Et tee sitä itsesi takia. Se on tehtävä, koska planeetta pyörii eteenpäin ja vain vierivä sammal kivettyy.

-Luuletko, että meillä menee tähän vielä kauan?

Kun kysyjällä on punainen silkkihuivi kaulalla, syntyy välitön halu miellyttää ja vastata, ettei tähän mene kuin hetki.

Se on kuin tehtävä öisellä merellä. Pimeää, ei sellaista olisi osannut toivoa ja kuitenkin se rauhoittaa. Merta on vaikeaa erottaa miehestä ja päinvastoin. Elämän yritys jäljitellä taidetta on tuomittu epäonnistumaan. Vaikeaa on tajuta vain se, miksei kukaan välitä siitä.

-Tässä menee juuri niin kauan kuin on tarpeen.

Tunsin aitoa ärsyyntymistä, ikävää ja iloa ja niiden huonoa sekoittumista.

Siitä ovat oikeat päätökset tehty. Oikean ja väärän välillä on polttavan kuuma autiomaa, jonka hiekassa skorpionit pitävät riehakkaita juhliaan. Miksi on niin paljon, mistä meillä ei ole käsitystä. Tai minulla, vaikka minun jos kenen pitäisi tietää. Tieto on edelleen vallan horo.

Mutta minulla on jotakin. Tietämättömyytensä myöntäminen on vahva merkki vahvasta vallasta. Sellainen valta on melkein pyhää. Koska et petä itseäsi, kukaan ei voi pettää sinua. Olet päässyt kuolemattomuuden kierteeseen.

Vasta sitten alkavat todelliset keskustelut. Hän nojaa taaksepäin.

-Tämä työ… Olen pitänyt tätä tärkeänä, vaikuttamisena, jopa kunniallisena. Ja sitten istun näissä ikkunattomissa neukkareissa ja me tuijotamme kumpikin omia näyttöjämme.

-No, kyllä tässä aina jotakin saadaan aikaan. Ja kohta ollaan valmiita.

-Valmiita mihin? Lähtemään pariksi tunniksi kotiin, jäämään eläkkeelle, kuolemaan?

-Pitääkö tähänkin sekoittaa tunteet?!

-Höh, ne sekoittuivat jo ennen kuin sinä synnyit.

Mitä tuohon voisi sanoa? ”Vieläkö sä leikit mun kaa, kun puu tekee tuulelle tuloa?”

Aina ei onneksi tarvitse sanoa mitään. Tuijottaminenkin käy ja se jättää enemmän tilaa tulkinnoille.

(jatkuu)

By Jorma Vähäpysty